Sallin matkassa osa 3

 

Sallin matkassa osa 3

Heippa jälleen Laiviksen lukijat ja tervetuloa Sallin matkaan. Luvassa on sarjan kolmas osa. Kolmannessa osassa elellään kylmää talvea, eikä elämä muutenkaan ole mennyt ihan kuin Strömsössä. Viime numeron päätin pohdintaan, mitähän ensi vuonna. Elämä teki joulukuun alussa päätöksen meidän puolesta, kun Salli alkoi kevittämään oikeaa takajalkaa. Kaikki suunnitelmat Sallin varalle meni hetkessä uusiksi. Sallilta löytyi jalasta kasvuhäiriö nimeltään Legg-Perthesin tauti. Sallin matka muuttui nyt toistaiseksi hieman erilaiseksi, mutta elämää ei voi ennustaa, joten kerron teille hieman erilaista tarinaa kuin viime kerroilla. Jatketaan kuitenkin tarinaa siitä mihin jäätiin, eli vuoden viimeisiin harrastusjuttuihin.

Viikot ennen sairauden toteamista

Siinä kohtaa kun viime osan materiaali lähti taittoon, oli meillä vielä rally-tokon valmennusryhmässä jäljellä muutama ohjattu tunti. Salli otti loppukurssista ison harppauksen eteenpäin rallykoirana ja valmennusryhmä saatiin päätettyä kokonaiseen rataan. En olisi ikinä uskonut, että pieni schipperke jaksaa keskittyä ihan koko radan verran. Rata oli niin upea, että oli päästä ihan itku. Saatiin opeteltua myös noutamista, eli Salli alkoi palauttamaan asioita minulle. Treenattiin myös näyttelyitä varten, sillä olihan meillä edessä ne kolme jo maksettua näyttelyä. Ypäjän pentunäyttelyyn lähdettiin hyvillä mielin. Minä jopa itse olin asennoitunut loistamaan koiran kanssa kehässä. Näyttely meni hienosti. Salli oli todella reipas, vaikka paikkana hevosmaneesi oli meille ihan uusi. Ehdittiin harjoittelemaan myös tokon paikallaoloa, joka sujui myös ihmeen hyvin ensimmäiseksi kerraksi. Salli makasi ryhmässä nätisti ja minä pystyin ottamaan muutaman metrin etäisyyttä. En olisi tähänkään uskonut ihan heti. Joulukuussa aloimme harjoitella eri temppuja joulukalenterin muodossa ja paras temppu Sallin mielestä oli pään laittaminen pahvimukiin. En olisi uskonut että tuostakin taidosta tulee olemaan meille paljon hyötyä lähi viikkoina. Joulukuun koittaessa ajatukset alkoi siirtymään messarin näyttelyyn. Treenattiin seisomista ja liikkumista. Itsenäisyyspäivänä huomasin kauhukseni Sallin kevittävän oikeaa takajalkaa. Käytiin hierojalla, ja kevitys meni hieman parempaan suuntaan, kunnes alkoi uudelleen. Salli käveli normaalisti, ravasi normaalisti, seisoi vähän erikoisesti ja juostessa pompotti jalkaa. Meillä oli tosiaan se messarin reissu sovittu ja kasvattaja Jannan kanssa päätettiin lähteä Helsinkiin. Perjantaina 15.12 pakattiin tavarat ja lähdettiin reissuun. Oltiin ensin yötä Forssassa Jannan ja Markon luona ja la aamulla lähdettiin ajamaan kohti Helsinkiä. Ei me sitten menty kumpanakaan päivänä kehään, koska se liikkuminen oli sen verran epäpuhdasta. Salli oli kyllä viikon mitä mahtavin turistikoira! Meillä oli mukana kärryt, missä Salli sai katsella maailman menoa. Tuona Helsingin reissuna minä totesin koiran olevan ihan täydellinen, toki olihan se sitä jo ennen reissuakin. Oltiin hotellissa yötä, johon kuului ratikan ääniä. Hotellissa oli myös haukkuvia koiria, mutta Salli ei reagoinut mihinkään. Koko viikonlopun se kulki niin kuin mikäkin maailmanmatkaaja. Käytiin jopa ekaa kertaa ostoskeskuksessa ja sielläkin vaan katseltiin. Hauskinta koko reissussa oli ehkä Sallin käyttäytyminen matkanjohtajana. Toisena päivänä messariin mennessä Salli oli asenteella ”minä tiedän, seuratkaa vain minua”. Salli opasti meitä innolla parkkihallissa hissille ja sieltä taas reitin näyttelypaikalle. Meillä oli kaiken kaikkiaan ihan mahtava loppuvuosi harrastusten ja kehityksen kanssa, kunnes meidän maailma hetkeksi pysähtyi.

 

Sallin diagnoosi

Messarin jälkeen maanantaina soitin Satakunnan eläinlääkäriasemalle, jonne saimme ajan samaksi päiväksi. Lääkäri Eetu Kangas tutki Salli ja tiesin jonkun olevan enemmän pielessä, kun Eetu kutsui paikalle vanhemman lääkärin. Salli lähetettiin röntgeniin ja näky oli lohduton. Sallin oikean reisiluun pää oli aivan sökönä. Lääkäri sanoi diagnoosiksi Legg-Perhesin tauti. Ohessa lainaus Kennelliiton sivulta taudista.

Legg-Perthesiä tavataan lapsilla ja koirilla, röntgenlöydökset ja histologinen kuva ovat molemmilla samanlaiset. Koirilla suurin osa tapauksista on toispuoleisia ja sairautta tavataan etenkin monilla terrieri- ja kääpiökoiraroduilla, mutta myös muilla pienillä roduilla. Tautia esiintyy yhtä paljon uroksilla ja nartuilla. Taudin syy on tuntematon, mutta muutokset johtuvat reisiluun pään verenkierron häiriöstä, joka johtaa luun kuolioitumiseen. Legg-Perthesin tauti on perinnöllinen ja sen on epäilty periytyvän autosomaalisesti väistyvästi ainakin manchesterinterriereillä, yorkshirenterriereillä, kääpiövillakoirilla, kääpiöpinsereillä ja mopseilla.

Oireet alkavat 4 - 11 kuukauden iässä takajalan ontumana. Ontuminen on aluksi lievää ja pahenee vähitellen. Joskus ontuminen havaitaan äkillisesti tapaturman yhteydessä. Koira aristaa lonkkanivelen taivutusta ja nivelen liikerata on rajoittunut. Jos ontuminen on jatkunut pidempään, jalassa on havaittavissa sen käyttämättömyydestä johtuva lihaskato. Molemminpuolisessa taudissa ontuminen voi olla vaihtelevaa tai jatkuvasti pahempaa toisessa jalassa. (Kennelliiton nettisivu 2024)

Tässä kohtaa kaikki Sallin elämän varalle suunnitellut asiat meni uusiksi. Legg-Perhes koiraa ei saa käyttää jalostukseen, joten se oli isoin unelma, joka mureni diagnoosin myötä. Ilmiselvää oli kuitenkin, että Salli laitetaan kuntoon ja aloimmekin lääkärin kanssa käydä vaihtoehtoja läpi. Vaihtoehtoja oli kaksi. Lonkkaproteesi, tai reisiluun pää kokonaan poistaminen. Lääkärin kanssa jutellessa päädyimme reisiluun pään poistoon. Suureksi onneksi lääkäri raivasi kalenteristaan tilaa leikkaukselle samalla viikolla. Olin äärettömän kiitollinen ja huojentunut, koska joulu oli ovella ja joulun aikaan ei pariin viikkoon olisi tapahtunut mitään.

 

Kuntoutus ja sen tuomat haasteet

Leikkaus sujui hyvin ja pääsimme nopeasti kotiin toipumaan. Lääkäri lähetti meidät kotiin sanoilla: ”Jalkaa saa sitten heti alkaa käyttää, kun siltä tuntuu”. Leikkauspäivä meni aika vahvasti huumattuna, mutta Salli kävi omatoimisesti asioilla pihalla, joten sen suhteen ei ollut huolta. Saimme ohjeet pitää tötteröä päässä tikkien poistoon, joka sovittiin pyhien jälkeen. Meillä oli edessä melkoinen joulu ja sitä ei toki helpottanut yhtään, että Sallin ekat juoksut oli alkaneet ja meillähän laumassa on myös uroksia. Joulu otettiin ihan tosi rauhassa. Salli lepäsi ja minä kudoin Sallille villapaidan haavan suojaksi.

Haavanhoito aloitettiin heti laseroimalla ja käytiin pari kertaa myös kylmähoidossa. Salli antoi haavan olla todella kivasti, joten ei pidetty töttöröä ihan koko aikaa. Töttöröstä tosin tuli Sallille niin kiva asia, että välillä sitä pistettiin päähän ihan vaan huvikseen. Hassu pentu.

Pyhien jälkeen poistettiin tikit ja lääkäri huomautti Sallille, että jalkaa olisi syytä alkaa käyttää. Saimme myös luvan alkaa venytellä. Kolme viikkoa leikkauksesta tavattiin ensimmäisen kerran fyssari, jonka kanssa katsoimme venytysliikkeitä eteenpäin. Salli ei vieläkään käyttänyt jalkaa käytännössä yhtään. Jalkaa jumpattiin joka päivä neljä kertaa, lisäksi otimme tukihoidoksi TENS-laitteen, jota käytimme kerran päivässä. Kaikkien näiden hoitojen aikana päästin monta kertaa kyyneleet siksi, miten reipas pieni koira Salli oli. En pystynyt, enkä pysty vieläkään käsittämään miten pieni pentu osaa olla tarpeen tullen niin rauhallinen, vaikka muuten juoksee hulluna pitkin kämppää. Leikkaus ei siis hidastanut Sallin menoa yhtään.  Jalan kuntoutus osoittautui todella työlääksi projektiksi. Salli oli koko ajan vahvasti sitä mieltä, että neljäs jalka koiralla on täysin turha, kun kolmellakin pääsee eteenpäin. Salli siis päätti haastaa koko ”hoitotiiminsä”. Fyssarin toisella käynnillä sovittiin uudet jumppaliikkeet. Tässä kohtaa oltiin jo omatoimisesti aloitettu ryömimisharjoitukset, mitä muuten Sallikaan ei pystynyt tekemään kolmella jalalla. Edelleen eri harjoituksia tehtiin neljä kertaa päivässä. Kävimme pitkästä aikaa myös hallilla. Sallille tehtiin temppurata erilaisista korokkeista ja tasapainotyynyistä. Ihan mahdottoman taitava koira Salli kyllä on, sillä temppurata meni täydellisesti kolmella jalalla. Salli oppi tekemään paljon asioita myös kahdella jalalla ja minua vasten hyppiminen sujui ihan yhdelläkin. Huumori oli välillä todella paljon koetuksella, mutta päätin voittaa tämän tahtojen taistelun ja saada jalan käyttöön, jollain kieroudella. 45 päivää leikkauksesta päästiin ensimmäisen kerran vesimatolle. Sielläkin olo sujui yllätys yllätys kolmella jalalla. Saatiin kuitenkin joitain kunnon askelluksia ihan kaikilla jaloilla, joten se pieni valo tunnelin päässä hieman kirkastui. Kotona jatkettiin kävelyharjoituksia ja kyllä se jalka toisinaan maassa kävi. Neljän jalan hetket oli pieniä, eikä niitä paljoa ollut, mutta jokainen askel vei meitä eteenpäin. Sanotaan että luovuttajat ei voita, joten me ei luovuteta ja ensi numerossa lupaan, että olemme menneet askeleen, tai useamman eteenpäin.

 

Omia fiiliksiä matkan varrelta

Jotenkin sitä luulisi, että tämän kaltainen tilanne masentaisi, kun odotti sitä omaa täydellistä pentua niin pitkään. Kiitollisuus on kuitenkin ollut ainut tunne, mitä olen näiden kuukausien aikana tuntenut. Tietysti kasvattajan puolesta olen ollut pahoillani ja toki Sallin kun joutuu pienenä tuollaiseen projektiin, mutta jotenkaan en ole päästänyt omiin ajatuksiin negatiivisia asioita. Salli on ihan täysin se sama koira minkä tilasin. Itsepäisyys oli yksi tilaamistani asioista ja sitä neidillä kyllä on roppakaupalla. Olis voinut olla helpompaa kuntouttaa, jos koira ei olisi ihan noin itsepäinen. Kuntoutus Sallin kanssa antaa itselle tosi paljon. Se haastaa minua ihmisenä, sekä koirankouluttajana. Minä uskon, että asiat tapahtuu tarkoituksesta ja tämän asian oli tarkoitus tapahtua meille. Asiat muuttaa meitä negatiiviseen suuntaan, mikäli me annetaan pahoille ajatuksille sijaa. Me ei olla annettu. Me treenataan, me jumppaillaan, me käydään metsäretkillä ja ulkoillaan. Nyt kaikki asiat vaan tehdään sen ehdoilla, että jalka ei ole vielä kunnossa. Seuraavassa numerossa toivottavasti päästään kertomaan nelijalkaisesta koirasta, mutta ei oteta siitä paineita.

Haluan vielä esittää kiitoksen kasvattaja Jannalle, joka on tukenut meitä ihan hirmu paljon tässä matkalla. Isot kiitokset myös teille, jotka kyselette Sallin kuulumisia ja elätte tätä matkaa mukana. Suuren suuri kiitos sinulle Cilla, joka olet toiminut korvaamattomana vertaistukena kertoessasi sinun ja Vennin tarinaa, ilman sinua, olisin saattanut minäkin lannistua.

Ja kaikille lukijoille haluan sanoa, että pysykää avoimena koirienne sairauksista. Elämä on huomattavasti helpompaa, kun saa vertaistukea elämän yllättävissäkin asioissa.

Kiitos kaikille lukijoille ja palataan seuraavassa numerossa.