Tuloksia sentään olen lisäillyt, mutta en ole kertonut täällä mitään enempää.
Rallyssa on menestytty ja voitettu yhdistyksen vuoden koira kisoja ihan roppakaupalla. Bertta sai vihdoin TK 1 koularin ja päätti uransa vuonna 2023.
Kaiku oli Veteraani Voittaja 2023. Kaikkia pikkujuttuja, jotka vaan jäänyt mainitsematta. Jos nyt edes joku kuva niistäkin....
Sallin matkassa osa 3
Heippa jälleen Laiviksen lukijat ja tervetuloa Sallin
matkaan. Luvassa on sarjan kolmas osa. Kolmannessa osassa elellään kylmää
talvea, eikä elämä muutenkaan ole mennyt ihan kuin Strömsössä. Viime numeron
päätin pohdintaan, mitähän ensi vuonna. Elämä teki joulukuun alussa päätöksen
meidän puolesta, kun Salli alkoi kevittämään oikeaa takajalkaa. Kaikki
suunnitelmat Sallin varalle meni hetkessä uusiksi. Sallilta löytyi jalasta
kasvuhäiriö nimeltään Legg-Perthesin tauti. Sallin matka muuttui nyt
toistaiseksi hieman erilaiseksi, mutta elämää ei voi ennustaa, joten kerron
teille hieman erilaista tarinaa kuin viime kerroilla. Jatketaan kuitenkin
tarinaa siitä mihin jäätiin, eli vuoden viimeisiin harrastusjuttuihin.
Viikot ennen sairauden toteamista
Siinä kohtaa kun viime osan materiaali lähti taittoon, oli
meillä vielä rally-tokon valmennusryhmässä jäljellä muutama ohjattu tunti.
Salli otti loppukurssista ison harppauksen eteenpäin rallykoirana ja
valmennusryhmä saatiin päätettyä kokonaiseen rataan. En olisi ikinä uskonut,
että pieni schipperke jaksaa keskittyä ihan koko radan verran. Rata oli niin
upea, että oli päästä ihan itku. Saatiin opeteltua myös noutamista, eli Salli
alkoi palauttamaan asioita minulle. Treenattiin myös näyttelyitä varten, sillä
olihan meillä edessä ne kolme jo maksettua näyttelyä. Ypäjän pentunäyttelyyn
lähdettiin hyvillä mielin. Minä jopa itse olin asennoitunut loistamaan koiran
kanssa kehässä. Näyttely meni hienosti. Salli oli todella reipas, vaikka
paikkana hevosmaneesi oli meille ihan uusi. Ehdittiin harjoittelemaan myös
tokon paikallaoloa, joka sujui myös ihmeen hyvin ensimmäiseksi kerraksi. Salli
makasi ryhmässä nätisti ja minä pystyin ottamaan muutaman metrin etäisyyttä. En
olisi tähänkään uskonut ihan heti. Joulukuussa aloimme harjoitella eri temppuja
joulukalenterin muodossa ja paras temppu Sallin mielestä oli pään laittaminen
pahvimukiin. En olisi uskonut että tuostakin taidosta tulee olemaan meille
paljon hyötyä lähi viikkoina. Joulukuun koittaessa ajatukset alkoi siirtymään
messarin näyttelyyn. Treenattiin seisomista ja liikkumista. Itsenäisyyspäivänä
huomasin kauhukseni Sallin kevittävän oikeaa takajalkaa. Käytiin hierojalla, ja
kevitys meni hieman parempaan suuntaan, kunnes alkoi uudelleen. Salli käveli
normaalisti, ravasi normaalisti, seisoi vähän erikoisesti ja juostessa pompotti
jalkaa. Meillä oli tosiaan se messarin reissu sovittu ja kasvattaja Jannan
kanssa päätettiin lähteä Helsinkiin. Perjantaina 15.12 pakattiin tavarat ja
lähdettiin reissuun. Oltiin ensin yötä Forssassa Jannan ja Markon luona ja la
aamulla lähdettiin ajamaan kohti Helsinkiä. Ei me sitten menty kumpanakaan
päivänä kehään, koska se liikkuminen oli sen verran epäpuhdasta. Salli oli
kyllä viikon mitä mahtavin turistikoira! Meillä oli mukana kärryt, missä Salli
sai katsella maailman menoa. Tuona Helsingin reissuna minä totesin koiran
olevan ihan täydellinen, toki olihan se sitä jo ennen reissuakin. Oltiin
hotellissa yötä, johon kuului ratikan ääniä. Hotellissa oli myös haukkuvia
koiria, mutta Salli ei reagoinut mihinkään. Koko viikonlopun se kulki niin kuin
mikäkin maailmanmatkaaja. Käytiin jopa ekaa kertaa ostoskeskuksessa ja
sielläkin vaan katseltiin. Hauskinta koko reissussa oli ehkä Sallin
käyttäytyminen matkanjohtajana. Toisena päivänä messariin mennessä Salli oli
asenteella ”minä tiedän, seuratkaa vain minua”. Salli opasti meitä innolla
parkkihallissa hissille ja sieltä taas reitin näyttelypaikalle. Meillä oli
kaiken kaikkiaan ihan mahtava loppuvuosi harrastusten ja kehityksen kanssa,
kunnes meidän maailma hetkeksi pysähtyi.
Sallin diagnoosi
Messarin jälkeen maanantaina soitin Satakunnan
eläinlääkäriasemalle, jonne saimme ajan samaksi päiväksi. Lääkäri Eetu Kangas
tutki Salli ja tiesin jonkun olevan enemmän pielessä, kun Eetu kutsui paikalle
vanhemman lääkärin. Salli lähetettiin röntgeniin ja näky oli lohduton. Sallin
oikean reisiluun pää oli aivan sökönä. Lääkäri sanoi diagnoosiksi Legg-Perhesin
tauti. Ohessa lainaus Kennelliiton sivulta taudista.
Legg-Perthesiä
tavataan lapsilla ja koirilla, röntgenlöydökset ja histologinen kuva ovat
molemmilla samanlaiset. Koirilla suurin osa tapauksista on toispuoleisia ja
sairautta tavataan etenkin monilla terrieri- ja kääpiökoiraroduilla, mutta myös
muilla pienillä roduilla. Tautia esiintyy yhtä paljon uroksilla ja nartuilla.
Taudin syy on tuntematon, mutta muutokset johtuvat reisiluun pään verenkierron
häiriöstä, joka johtaa luun kuolioitumiseen. Legg-Perthesin tauti on
perinnöllinen ja sen on epäilty periytyvän autosomaalisesti väistyvästi ainakin
manchesterinterriereillä, yorkshirenterriereillä, kääpiövillakoirilla,
kääpiöpinsereillä ja mopseilla.
Oireet alkavat 4 - 11
kuukauden iässä takajalan ontumana. Ontuminen on aluksi lievää ja pahenee
vähitellen. Joskus ontuminen havaitaan äkillisesti tapaturman yhteydessä. Koira
aristaa lonkkanivelen taivutusta ja nivelen liikerata on rajoittunut. Jos
ontuminen on jatkunut pidempään, jalassa on havaittavissa sen
käyttämättömyydestä johtuva lihaskato. Molemminpuolisessa taudissa ontuminen
voi olla vaihtelevaa tai jatkuvasti pahempaa toisessa jalassa. (Kennelliiton
nettisivu 2024)
Tässä kohtaa kaikki Sallin elämän varalle suunnitellut asiat
meni uusiksi. Legg-Perhes koiraa ei saa käyttää jalostukseen, joten se oli
isoin unelma, joka mureni diagnoosin myötä. Ilmiselvää oli kuitenkin, että
Salli laitetaan kuntoon ja aloimmekin lääkärin kanssa käydä vaihtoehtoja läpi.
Vaihtoehtoja oli kaksi. Lonkkaproteesi, tai reisiluun pää kokonaan poistaminen.
Lääkärin kanssa jutellessa päädyimme reisiluun pään poistoon. Suureksi onneksi
lääkäri raivasi kalenteristaan tilaa leikkaukselle samalla viikolla. Olin
äärettömän kiitollinen ja huojentunut, koska joulu oli ovella ja joulun aikaan
ei pariin viikkoon olisi tapahtunut mitään.
Kuntoutus ja sen tuomat haasteet
Leikkaus sujui hyvin ja pääsimme nopeasti kotiin toipumaan.
Lääkäri lähetti meidät kotiin sanoilla: ”Jalkaa saa sitten heti alkaa käyttää,
kun siltä tuntuu”. Leikkauspäivä meni aika vahvasti huumattuna, mutta Salli
kävi omatoimisesti asioilla pihalla, joten sen suhteen ei ollut huolta. Saimme
ohjeet pitää tötteröä päässä tikkien poistoon, joka sovittiin pyhien jälkeen.
Meillä oli edessä melkoinen joulu ja sitä ei toki helpottanut yhtään, että
Sallin ekat juoksut oli alkaneet ja meillähän laumassa on myös uroksia. Joulu
otettiin ihan tosi rauhassa. Salli lepäsi ja minä kudoin Sallille villapaidan
haavan suojaksi.
Haavanhoito aloitettiin heti laseroimalla ja käytiin pari
kertaa myös kylmähoidossa. Salli antoi haavan olla todella kivasti, joten ei
pidetty töttöröä ihan koko aikaa. Töttöröstä tosin tuli Sallille niin kiva
asia, että välillä sitä pistettiin päähän ihan vaan huvikseen. Hassu pentu.
Pyhien jälkeen poistettiin tikit ja lääkäri huomautti
Sallille, että jalkaa olisi syytä alkaa käyttää. Saimme myös luvan alkaa
venytellä. Kolme viikkoa leikkauksesta tavattiin ensimmäisen kerran fyssari,
jonka kanssa katsoimme venytysliikkeitä eteenpäin. Salli ei vieläkään käyttänyt
jalkaa käytännössä yhtään. Jalkaa jumpattiin joka päivä neljä kertaa, lisäksi
otimme tukihoidoksi TENS-laitteen, jota käytimme kerran päivässä. Kaikkien
näiden hoitojen aikana päästin monta kertaa kyyneleet siksi, miten reipas pieni
koira Salli oli. En pystynyt, enkä pysty vieläkään käsittämään miten pieni
pentu osaa olla tarpeen tullen niin rauhallinen, vaikka muuten juoksee hulluna
pitkin kämppää. Leikkaus ei siis hidastanut Sallin menoa yhtään. Jalan kuntoutus osoittautui todella työlääksi
projektiksi. Salli oli koko ajan vahvasti sitä mieltä, että neljäs jalka
koiralla on täysin turha, kun kolmellakin pääsee eteenpäin. Salli siis päätti
haastaa koko ”hoitotiiminsä”. Fyssarin toisella käynnillä sovittiin uudet
jumppaliikkeet. Tässä kohtaa oltiin jo omatoimisesti aloitettu
ryömimisharjoitukset, mitä muuten Sallikaan ei pystynyt tekemään kolmella jalalla.
Edelleen eri harjoituksia tehtiin neljä kertaa päivässä. Kävimme pitkästä aikaa
myös hallilla. Sallille tehtiin temppurata erilaisista korokkeista ja
tasapainotyynyistä. Ihan mahdottoman taitava koira Salli kyllä on, sillä
temppurata meni täydellisesti kolmella jalalla. Salli oppi tekemään paljon
asioita myös kahdella jalalla ja minua vasten hyppiminen sujui ihan yhdelläkin.
Huumori oli välillä todella paljon koetuksella, mutta päätin voittaa tämän
tahtojen taistelun ja saada jalan käyttöön, jollain kieroudella. 45 päivää
leikkauksesta päästiin ensimmäisen kerran vesimatolle. Sielläkin olo sujui
yllätys yllätys kolmella jalalla. Saatiin kuitenkin joitain kunnon askelluksia
ihan kaikilla jaloilla, joten se pieni valo tunnelin päässä hieman kirkastui.
Kotona jatkettiin kävelyharjoituksia ja kyllä se jalka toisinaan maassa kävi.
Neljän jalan hetket oli pieniä, eikä niitä paljoa ollut, mutta jokainen askel
vei meitä eteenpäin. Sanotaan että luovuttajat ei voita, joten me ei luovuteta
ja ensi numerossa lupaan, että olemme menneet askeleen, tai useamman eteenpäin.
Omia fiiliksiä matkan varrelta
Jotenkin sitä luulisi, että tämän kaltainen tilanne
masentaisi, kun odotti sitä omaa täydellistä pentua niin pitkään. Kiitollisuus
on kuitenkin ollut ainut tunne, mitä olen näiden kuukausien aikana tuntenut.
Tietysti kasvattajan puolesta olen ollut pahoillani ja toki Sallin kun joutuu
pienenä tuollaiseen projektiin, mutta jotenkaan en ole päästänyt omiin
ajatuksiin negatiivisia asioita. Salli on ihan täysin se sama koira minkä
tilasin. Itsepäisyys oli yksi tilaamistani asioista ja sitä neidillä kyllä on
roppakaupalla. Olis voinut olla helpompaa kuntouttaa, jos koira ei olisi ihan
noin itsepäinen. Kuntoutus Sallin kanssa antaa itselle tosi paljon. Se haastaa
minua ihmisenä, sekä koirankouluttajana. Minä uskon, että asiat tapahtuu
tarkoituksesta ja tämän asian oli tarkoitus tapahtua meille. Asiat muuttaa
meitä negatiiviseen suuntaan, mikäli me annetaan pahoille ajatuksille sijaa. Me
ei olla annettu. Me treenataan, me jumppaillaan, me käydään metsäretkillä ja
ulkoillaan. Nyt kaikki asiat vaan tehdään sen ehdoilla, että jalka ei ole vielä
kunnossa. Seuraavassa numerossa toivottavasti päästään kertomaan
nelijalkaisesta koirasta, mutta ei oteta siitä paineita.
Haluan vielä esittää kiitoksen kasvattaja Jannalle, joka on
tukenut meitä ihan hirmu paljon tässä matkalla. Isot kiitokset myös teille,
jotka kyselette Sallin kuulumisia ja elätte tätä matkaa mukana. Suuren suuri
kiitos sinulle Cilla, joka olet toiminut korvaamattomana vertaistukena
kertoessasi sinun ja Vennin tarinaa, ilman sinua, olisin saattanut minäkin
lannistua.
Ja kaikille lukijoille haluan sanoa, että pysykää avoimena
koirienne sairauksista. Elämä on huomattavasti helpompaa, kun saa vertaistukea
elämän yllättävissäkin asioissa.
Kiitos kaikille lukijoille ja palataan seuraavassa
numerossa.
Sallin matkassa osa 2
Heippa taas Laiviksen lukijat ja tervetuloa Sallin matkaan.
Toivottavasti tykkäsitte lukea ensimmäistä osaa. Osassa kaksi kesä taittuu
myöhäiseen syksyyn ja pienestä pennun pallerosta on kasvanut tämän matkan
aikana jo puoli vuotias ihana tyttö.
Loppukesän arkipuuhia
Kesän lopulla jatkettiin paljon arkea tukevia harjoituksia.
Elokuussa meillä oli koko perhe vielä kesälomalla, joten meillä oltiin todella
paljon pihalla tekemässä erilaisia puuhia. Sallin lempi puuhaa lomalla oli kakkassa
pyöriminen. Tästä syystä peseytyminen ja turkin kuivaus tuli hyvin tutuksi. Arkea helpottava taito tuokin. Loma-arkeen
kuului myös kesälomareissu, jonka teimme kahdeksi päiväksi Kustaviin. Meillä
oli Sallin lisäksi mukana kaksi omaa koiraa, sekä hoitokoira. Lomamatka oli
siis toteutettu jälleen kerran koirien ehdoilla. Reissulla ajeltiin losseilla,
sekä käytiin katselemassa maisemia eri luontopoluilla. Salli oli hyvin reipas
liikkuja, eikä retkeilyä varten ostettua koirien kuljetusreppua tarvinnut ottaa
käyttöön. Reissussa yöpyminen sujui myös mallikkaasti, vaikka ukkonen ja muut
mökkialueella oleskelleet aiheuttivat oman metelinsä yöaikaan. Elokuussa
päästiin myös toiselle hienolle reissulle, kun viime numerosta tutut Iiro ja
Maisa kutsuivat Sallin kylään Rauman saaristoon heidän mökille. Salli pääsi
katsomaan ja kuulemaan minkälaista on kalastajan koirien elämä. Pääsimme myös
veneilemään. Tämä reissu oli aivan huikea. Salli oli veneessä ja saaressa
reipas pentu. Maisasta tuli Sallille hyvä ystävä, eikä Iirokaan Sallia
vihannut, vaikka vanha herra ei niin pennun koheltamista arvostanut. Kävimme
loman aikana myös jokusen kerran kaupungissa ja kyläiltiin muutenkin
sukulaisten luona. Hihnalenkkeilyyn otettiin kunnon tehokuuria ja se alkoikin
sujua alusta asti erinomaisesti. Tässä käytettiin hyödyksi mallioppimista.
Salli lenkkeili yhdessä Äpylin kanssa, jonka hihnakäytös on meidän laumassa
parasta. Loppukesästä saimme myös ensimmäiset viitteet siihen suuntaan, että
pennusta on kasvamassa aikuinen. Salli nimittäin pääsi hyppäämään itse sohvalle
ja alkoi nukkua yöt herättämättä pissalle. Loppukesästä arkea alkoi vauhdittaa
myös peltohommat. Kotona alkoi pyöriä koneita ja joka päivä ihmisiä. Alkuun
jatkuva koneiden ääni aiheutti sisällä haukkumista, mutta tämä meni nopeasti
ohi. Pihaan tulleet ihmiset piti kyllä haukkua ihan joka päivä. Salli sai myös
ekan oman takin, kun kaveri luopui koiriensa tarpeettomista tavaroista. Takki
ei tietenkään ollut mikään ykkösjuttu, mutta eiköhän sekin sitten tutuksi tule.
Entä sitten kesän treenipuuhat?
Kyllä me loppukesästä myös treenattiin. Aloitettiin
opettelemaan häkissä oloa hallissa ja se alkoi sujumaan mallikkaasti. Ekat
kerrat oli hieman hankalia, mutta nuuskumatto auttoi rauhoittumaan. Salli kulki
paljon loppukesästä kisareissuissa mukana ja harjoitteli omaa rauhoittumista. Häkissä
olemisen opettelu oli meille todella tärkeä asia. Sallin on tarkoitus käydä
näyttelyissä Sallin kasvattaja/omistaja Jannan kanssa, joten on huomattavasti
mukavampaa antaa Jannalle reissuun koira, joka on tottunut olemaan häkissä,
saati koira joka stressaa ja huutaa häkissä ollessaan. Ja näitä tulevia
näyttelyitä ajatellen jatkoimme myös seisomisharjoituksia. Sain usein ystäviä
mukaani treenaamaan, joten vieraiden ihmisten koskettelua ja hampaiden
katsomista saatiin treenattua myös. Hampaiden katsominen ei mikään ykkösjuttu
ole, mutta kyllä sekin alkaa sujua. Elokuun puolivälissä meillä alkoi myös
meidän rally-tokon valmennusryhmä. Itseäni se jännitti aika paljon, koska Salli
oli vielä ihan pentu, eikä osannut ”mitään”. Jännittäminen oli kuitenkin
turhaa, kouluttaja oli kuitenkin itse valinnut Sallin ryhmään ja tiesi että ei
olla vielä ehditty opetella mitään rallyyn liittyvää. Lähdimme siis
opettelemaan eri rallya tukevia taitoja, kuten asennonvaihtoja hyvällä
tekniikalla, sekä etutassutargettia, josta saatiin apua kropan käyttöön.
Kaikissa treeneissä pääsosaa näytteli kuitenkin yhteistyö. Hallilla on
luonnollisesti paljon eri hajuja ja paljon erilaista nähtävää ja tekemistä,
joten opeteltiin paljon itsenäistä kontaktin ottoa minuun ja yleisesti sitä,
että minä olen kiinnostavampi, kun hallin nameilta tuoksuva matto. Enemmän siis
teimme kotona yksittäisiä vaikeampia tehtäväharjoitteita rauhallisessa
ympäristössä ja hallilla keskityimme yhteityöhön. Salli pääsi myös
projektikoiraksi eräällä kouluttajalle. Opeteltavana harjoituksena oli
nenäkosketus, jonka Salli oppi kolmella eri menetelmällä niin nopeasti, että
treffasimme projektin tiimoilta vain kaksi kertaa. Nenäkosketusta lähdimme
sitten jalostamaan leukakosketukseksi, joka toivottavasti aikanaan auttaa
hampaiden katsomisessa.
Syksyn ihana kamala arki
Lomatkin loppui aikanaan ja palattiin ihanan kamalaan
työarkeen. Onneksi oltiin opeteltu kesälläkin yksin olemista, joten työarjen
aloitus ei aiheuttanut elämässä katastrofia. Itselleni toki oli kesän aikana
iskenyt laiskuus ja sainkin sovittua töissä että teen enemmän etäpäiviä. Muuten
arki ja arjessa oleminen noudatti samaa kaavaa. Salli oli päässyt jo hyvin
jyvälle talon tavoista ja Sallin arkirytmi kulki samalla menolla muiden kanssa.
Aamulla herätään, käydään ulkona, syödään ja jatketaan unia kunnes
lounastauolla mennään taas pihalle. Mallioppimalla Salli oppi myös arkea
helpottavan käskyn ”valo”, joka tarkoittaa pannan pukemista ja huomiovalon
kytkemistä. Koirilla on aamuisin ja iltaisin pannat kaulassa, joissa jokaisella
on oman värinen valo. Meillä käydään aamu ja iltapissa ihan kotipihassa
vapaana, joten pimeässä on kiva nähdä missä porukka liikkuu. Syksyyn asti
oltiin opeteltu narussa oloa vain valjaissa, mutta syksyn tullen aloitettiin
opetella pannassa liikkumista. Salli voitti Werraton kilpailussa ison säkin
penturuokaa, sekä mitoilla tehdyn leveän pannan, joka sopi tähän harjoitteluun
erinomaisesti. Eipä siinä kaulapannassa kulkemisessa mitään ihmeellistä ollut,
en edes tiedä miksi sitä jännitin. Syksyllä käytiin paljon sienessä ja usein
metsässä meidän kanssa oli myös ystäväni lauma. Sallille alkoi syksyn mittaan
myös muodostumaan ihan omia rutiineja, joita oli hauska pitää silmällä.
Vähemmän hauskaa on ollut muilta koirilta opitut turhat taidot, kuten ympyrän
pyöriminen eteisessä, kun lähdetään pihalle. Alkusyksyllä meillä oli myön
pentutapaaminen kasvattajan luona. Oli ihan mahtavaa nähdä velipoika Morris.
Päivä meni kyllä niin nopeasti jutellessa ja nauraessa. Oli se myös hieman jännää
kun mietin olenko onnistunut opettamaan Sallista myös Jannan mielestä fiksun
koiran. Mutta jännitin kyllä turhaan.
Syksyn treenipuuhat
Syksyn tullen treenit alkoivat sujua hallilla mallikkaasti. Ikä
tekee ihmeitä. Tuntui että viisi kuukautta täytettyään, meillä oli yhtäkkiä
todella treenaamiseen keskittyvä koira. Valmennusryhmässä otettiin iso harppaus
eteenpäin, kun ne kotona hyvin menevät asiat siirtyivät halliympäristöön. Salli
pystyi tekemään kolme tehtävää ketjutettuna, joka oli todella huikea suoritus.
Salli oppi jostain syystä myös taukomaton tarkoituksen. Tai no, Sallin
taukomattona toimii pyllynalunen, mutta se ei haittaa. Salli vaan eräänä
päivänä alkoi maata lattialla olleen alusen päällä ja otettiin se sitten
paikaksi missä odotetaan vuoroa. Eli jos näet meidät kulkevan pyllynalunen
mukana, on sille hyvä syy. Syksyllä alettiin opetella myös tokoa varten
pohjataitoja. Kaikki muut tokon taidot koen osaavani opettaa järkevästi, mutta
kapulan pitoon halusin ammattilaisen neuvoa. Monesti koulutuksissa kapulaa
lähdetään opettelemaan ei niin koiralähtöisesti ja kun minä haluan opettaa
kaikki asiat niin että se on meille molemmille kivaa. Saatiin todella hyviä
neuvoja ja näin loppusyksyllä olemme kapulan kanssa sellaisessa vaiheessa, että
Salli kantaa ja noutaa sitä mielellään. Syksyllä päästiin myös tositoimiin
näyttelyrintamalla. Ensin mentiin kaikilta salaa mätsäriin, joka meni niin
hienosti, että Salli oli pienten pentujen punaisten toinen. Salli käyttäytyikin
todella hienosti, mitä nyt alkuun vähän pöhisi muille koirille. Eikä siitä
sitten aikaakaan mennyt, kun koitti se ENSIMMÄINEN oikea pentunäyttely. Kyllä
se vaan kovasti jännitti. Meillähän tosiaan oli tarkoitus, että Janna esittää
Sallia, koska minua vaan jännittää koiran esittäminen enemmän kuin mikään muu.
Salli ei kuitenkaan pystynyt keskittymään kehässä Jannan kanssa siten, kun
normaalisti keskittyy. Toki eihän siinä uudessa ympäristössä satojen koirien ja
ihmisten keskellä kukaan voi olla normaali, mä en ainakaan ollut. Janna alkoi
sitten kehästä viittomaan mulle ja menin kehään. Tuomari oli antanut luvan
vaihtaa handlerin kesken esityksen ja Janna kysyi voinko minä liikuttaa Sallin.
Ei siinä sitten auttanut kun niellä jännitys ja ottaa Jannan sanoin ”härkää
sarvista”. Salli oli minun kanssani iloinen oma itsensä. Liikkui vähän
jännittyneesti liukkaalla alustalla, mutta seisoa pönötti just niin kauniisti
kuin osaa. Tuomari piti Sallista tosi paljon hankaluuksista huolimatta ja Salli
sai kunniapalkinnon. Saatiin Sallin kanssa molemmat kiva näyttelykokemus ja
Jannan kanssa sovittiin, että minä esitän Sallia tulevissa näyttelyissä, kunnes
Salli saa varmuutta esiintymiseen. Näyttelyssä oli myös kiva huomata, miten
varma häkissä olija Salli on. Treenit on tuottaneet tulosta. Ei se häkissä
missään kohtaa varmaan nukkunut, mutta makasi hiljaa ja katseli. Kaikinpuolin
treenit ja ihan kaikki yhdessä tekeminen on tuottanut tulosta. Meillä alkaa
Sallin kanssa olemaan yhteinen treenikupla ja Salli yhdessä treenaaminen on
molemmille ihan mahtavaa.
Mitähän sitten ensi kerralla?
Tässä oli Sallin matkan toinen osa. Toivottavasti asia ei
ihan kovasti pomppinut. Oli selvästi haasteellisempaa kirjoittaa tämä osa kuin
se edellinen. Tämän materiaalin lähdössä taittoon, on Salli noin puoli vuotias.
Vuotta on jäljellä vielä parisen kuukautta. Loppuvuoden suunnitelmiin mahtuu
kolme pentunäyttelyä, jonka vuoksi pitää katsella vähän näyttelytreenejä.
Valmennusryhmän viimeiset tunnit on ennen joulua ja tokossakin ajateltiin
toisinaan käydä. Ensi vuosi onkin sitten ihan arvoitus mille kurssille mennään.
Sallia koitetaan kovasti puhua agilityyn, mutta en koe sen olevan niin oma
juttu, että jaksaisin mennä alkeiskurssille. Ei sitä silti koskaan tiedä jos
kokeillaan, kun ikää tulee enemmän.
Arkeen meillä ei ole mitään tavoitteita. Arki sujuu niin
mahdottoman hienosti, eikä siinä olla kohdattu sellaisia haasteita joihin
pitäisi paneutua. Mahdanko kuljea vieläkin ihan pinkit lasit päässä kun koen
arjen niin sujuvaksi.
Kiitos siis taas kun jaksoit lukea. Palaillaan seuraavassa
numerossa.
