Sallin matkassa osa 4

Sallin matkassa osa 4

Heippa jälleen Laiviksen lukijat ja tervetuloa Sallin matkaan. Luvassa on sarjan neljäs ja ainakin toistaiseksi viimeinen osa. Kevät on koittanut ja paljon on taas tapahtunut, vaikka pitkäksi tarinaksi ei tätä viimeistä osaa saada. Viime jaksossa lupaamani askel eteenpäin tapahtui, mutta myös monta askelta taaksepäin. Meillä ei siis vieläkään ole neljällä jalalla kulkevaa pientä koiraa. Ainakaan täysin.

Kuntoutusta, kuntoutusta ja kuntoutusta

Viime numerossa kerroin, kuinka olimme päässeet kerran vesimatolle. Vesimatolla käytiin useamman kerran. Välillä saatiin enemmän askelia ja välillä vähemmän. Fyssari jatkoi meillä käyntiä, käytiin kylmähoidossa, hierojalla ja tehtiin eri jumppaharjoitteita. Kuntoutus ei vaan edennyt, ei kerta kaikkiaan mihinkään. Viimeisellä kerralla vesimatolla, meidän vesimattokuntouttaja Johannan kanssa tuli puhe, että olisiko syytä käydä lääkärissä. Konsultoin vielä fyssaria, joka Tampereen seudulla on menestyksekkäästi koiria kuntouttanut ja hän suositteli varaamaan ajan lääkäri Juha Kalliolle Eläinystäväsi lääkäriin. Fyssari sanoi, että Sallin jalka voi olla niin jumissa, että siihen tarvitaan nukutuksessa tehtävää manipulaatiota ja sellaisen ajan varasin. Aika saatiin noin kolmen viikon päähän ja siihen asti päätin laittaa kaikki jumpat ja muut asiat tauolle. Kaivattiin koko sakki jo pientä tilanteen nollausta ja itselleni tuli hyvään kohtaan viiden päivän kuntoutus, jolloin Salli oli kotona ja minä muualla. Kuntoutusviikon jälkeisenä keskiviikkona lähdettiin sitten ajelemaan Tampereelle. Meitä jännitti, mutta toivo oli jälleen kerran paremmassa.

Shokki

Lääkäri Juha Kallio otti meidät vastaan. Hän oli hyvin perillä Sallin tilanteesta, koska olin etukäteen lähettänyt kaikki Sallin tiedot klinikalle. Lääkäri kokeili Sallin jalan liikuttamista, eikä siinä liikettä ollut taaksepäin. Salli sai pienen humautuksen ja päätettiin kuvata koira vielä ennen isompia jalan liikutteluja. Tässä vaiheessa lääkäri oli jo kertonut, että jalan kanssa on kaksi vaihtoehtoa. Joko se on todella niin jumissa, että ei liiku, tai sitten leikatussa luussa on joku kasvu, joka estää jalan liikkumista.  Salli lähti kuvattavaksi ja me menimme mieheni kanssa odotustilaan kahville. Kun lääkäri tuli meitä hakemaan ja samalla Sallille annettiin herätettä, tiedettiin jo, että ei hyvältä näytä. Sallille oli kasvanut leikatun reisiluun päähän epämääräinen kikkare. Tämä kaikkihan tiesi uutta leikkausta. Itku oli jo tulla, kun jo pelkkä tarkastuksen varaaminen meni kolmen viikon päähän. Lääkäri kuitenkin raivasi kalenterin ja Salli pääsi leikkaukseen heti seuraavalla viikolla, eli 8.4.

Leikkaus

Maanantaina 8.4 matkasimme jälleen Tampereelle, olimme heränneet yöllä neljältä syömään, jottei tule liian pitkä paastoaika ennen leikkausta. Mukaan lähti Salli, sekä meidän Jouko-koira lenkittämään minua, etten istu autossa itkemässä. Salli jäi reippaana ammattilaisten käsiin ja me lähdimme Joukon kanssa kävelemään ympäri Tamperetta. Vajaa kolme tuntia jaksettiin kävellä ja sitten oli pakko palata klinikalle ja tilata Woltin kautta ruokaa klinikan parkkikselle. Lääkäri ehti siinä syömisen lomassa sitten jo soittaa, että leikkaus meni hyvin ja pieni potilas heräilee. Sääriluussa oli todella iso luupiikki, joka esti liikkeen. Lääkäri sanoi tuon piikin olleen myös hyvin kivulias, mutta pieni urhea schipperke ei kipua ollut näyttänyt ensinkään. Edessä oli paluu lähtöpisteeseen, uusi kuntoutus, uudet suunnitelmat ja kaikki alkoi alusta. Onneksi Salli on mitä tasapainoisin pieni koira, joten tiesin, että ei uudelleen kaiken aloittaminen pientä hetkauta. Sai ainakin pitää taas mahtavaa töttöröä päässä muutaman päivän ennen tikkien poistoa.

Paluu lähtöpisteeseen, taas

Leikkauksen jälkeen pari ensimmäistä päivää meni taas pienessä koomassa. Niin Sallilla kuin minullakin. Töttörö oli jälleen ihan mahtava juttu ja öisin pidettiin lasten bodya ettei Salli aiheuta liikaa mustia silmiä nukkuessaan sängyssä vieressä. Ensimmäisen kerran hierasin silmiäni viikko leikkauksen jälkeen, kun Salli askelsi kotona neljällä jalalla. Siis VIIKKO leikkauksen jälkeen ja jalka jo osui maahan. En uskonut silmiäni, joten laitoin kameran lattialle kuvaamaan Sallin liikkumista ja totta se oli, jalka kävi maassa monella askeleella. Tikit poistettiin kymmenen päivän jälkeen, fyssari oli varattu kolme viikkoa leikkauksesta ja päätinkin heti leikkauksen jälkeen, ettei kotona aleta tehdä mitään jumppaa ennen ekaa fyssaria. Tämä oli kyllä hyvä päätös. Kotona vaan kannustin jalan käyttöön, mutta muuta ei tehty. Ekalla fyssarikäynnillä Tampereella fyssari Marika Ruottinen kertoi todella tarkat ohjeet, miten Sallin jalkaa aletaan kuntouttaa uudelleen. Puhuttiin myös siitä, miten Sallin kipumuisti vaikuttaa tulevaan kuntoutukseen. Salli ei esimerkiksi kyennyt ollenkaan rentoutumaan, jos jalkaa yritettiin venytellä. Aloimme siis harjoitella rentoutumista, kun jalkaan kosketaan venytysotteella, mutta ei venytetty yhtään. Todella pienillä askelilla siis aloitimme. Salli alkoi nopeasti edistymään. Jalan käyttö alkoi kotona sujumaan todella hyvin, kun liike oli rauhallinen ja pikkuhiljaa liikkuminen ulkonakin alkoi sujua paremmin. Pitkä tie on vielä edessä, mutta kaikki näyttää paremmalta kuin viime kerralla. Sitkeä sissi tuo pieni tyttö. Salli sai myös luvan alkaa ”treenaamaan” hallilla. Eli nyt ihan luvan kanssa Salli saa käydä paikallaoloissa ja tekemässä seuruuta treeniryhmässä. Metsälenkit tuli myös listalle, jota saadaan tehdä. Elämä siis alkoi pikkuhiljaa normalisoitua. Käytiin myös Yyterin koirarannalla ja siellä meinasin tulla itku, kun Salli omatoimisesti meni veteen kävelemään kunnolla.

Muutakin elämää

Ei meidän kevät pelkästään jalan ympärillä pyörinyt. Salli kulki normaaliin malliin mukana kyläreissuilla. Käytiin ilahduttamassa Lailan ja Bertan kasvattajaa Marittaa ja muutenkin hömpötettiin  normaalia arkea. Elämä olisi ollut vallan rankkaa, jos olisimme rypeneet vaan ajatus kipeässä jalassa. Kotona tehtiin kaikkia temppuja, jotka ei vaatinut liikkumista. Lemppari oli tietty nenän tunkeminen eri paikkoihin. Mistä tulikin mieleen, että fyssarikäynnilläkin Salli huomasi matossa pienen reiän ja meni tunkemaan kuonoa siihen. Koiran koulutuksessa sanotaan aina, että sitä saa, mitä vahvistaa ja minä olen totta vie onnistunut vahvistamaan Sallille tuota nenän tunkemista joka reikään. On se vaan hassu eläin. Sallille on myös kehittynyt paljon omia uusia rutiineja, kuten kielen jumittaminen käteen. Salli tykkää myös kirputtaa iltaisin korvakoruja, sekä kaulaketjua. Ollaan myös opittu kulkemaan hienosti narussa, kun ei ole saanut rallittaa vapaana muiden mukana. Tässä kaikessa tiimellyksessä Salli täytti myös vuoden. Kokonaisen vuoden! Tämä aika on mennyt kyllä nopeasti. Päivääkään en vaihtaisi pois tästä meidän yhteisestä alkutaipaleesta. Eihän se ihan suunnitelmien mukaan mennyt, mutta moni suuri tarina on alussa hankala. Meidän tarinasta on kirjoitettu ensimmäinen osa. Nyt alkaa toisen osan kirjoittaminen, saas katsoa mitä tuleman pitää. Innolla odotamme joka hetkeä.

 

Loppusanat

Kiitos kaikille jotka olette olleet Sallin matkassa mukana. Toivottavasti tämä matka on ollut ajatuksia herättävää. Salli voi jossain kohtaa palata kertomaan montako jalkaa meillä on käytössä. Nyt jäämme odottamaan kesää ja toivotamme hauskaa kesää myös kaikille Laiviksen lukijoille.

 

Muita juttuja!

 Tuloksia sentään olen lisäillyt, mutta en ole kertonut täällä mitään enempää.

Rallyssa on menestytty ja voitettu yhdistyksen vuoden koira kisoja ihan roppakaupalla. Bertta sai vihdoin TK 1 koularin ja päätti uransa vuonna 2023.

Kaiku oli Veteraani Voittaja 2023. Kaikkia pikkujuttuja, jotka vaan jäänyt mainitsematta. Jos nyt edes joku kuva niistäkin....

Kuva:Nelli Saari

Kuva:Nelli Saari

Kuva:Nelli Saari

Kuva:Nelli Saari

Kuva:Nelli Saari

Kuva:Nelli Saari

Kuva:Nelli Saari

Sallin matkassa osa 3

 

Sallin matkassa osa 3

Heippa jälleen Laiviksen lukijat ja tervetuloa Sallin matkaan. Luvassa on sarjan kolmas osa. Kolmannessa osassa elellään kylmää talvea, eikä elämä muutenkaan ole mennyt ihan kuin Strömsössä. Viime numeron päätin pohdintaan, mitähän ensi vuonna. Elämä teki joulukuun alussa päätöksen meidän puolesta, kun Salli alkoi kevittämään oikeaa takajalkaa. Kaikki suunnitelmat Sallin varalle meni hetkessä uusiksi. Sallilta löytyi jalasta kasvuhäiriö nimeltään Legg-Perthesin tauti. Sallin matka muuttui nyt toistaiseksi hieman erilaiseksi, mutta elämää ei voi ennustaa, joten kerron teille hieman erilaista tarinaa kuin viime kerroilla. Jatketaan kuitenkin tarinaa siitä mihin jäätiin, eli vuoden viimeisiin harrastusjuttuihin.

Viikot ennen sairauden toteamista

Siinä kohtaa kun viime osan materiaali lähti taittoon, oli meillä vielä rally-tokon valmennusryhmässä jäljellä muutama ohjattu tunti. Salli otti loppukurssista ison harppauksen eteenpäin rallykoirana ja valmennusryhmä saatiin päätettyä kokonaiseen rataan. En olisi ikinä uskonut, että pieni schipperke jaksaa keskittyä ihan koko radan verran. Rata oli niin upea, että oli päästä ihan itku. Saatiin opeteltua myös noutamista, eli Salli alkoi palauttamaan asioita minulle. Treenattiin myös näyttelyitä varten, sillä olihan meillä edessä ne kolme jo maksettua näyttelyä. Ypäjän pentunäyttelyyn lähdettiin hyvillä mielin. Minä jopa itse olin asennoitunut loistamaan koiran kanssa kehässä. Näyttely meni hienosti. Salli oli todella reipas, vaikka paikkana hevosmaneesi oli meille ihan uusi. Ehdittiin harjoittelemaan myös tokon paikallaoloa, joka sujui myös ihmeen hyvin ensimmäiseksi kerraksi. Salli makasi ryhmässä nätisti ja minä pystyin ottamaan muutaman metrin etäisyyttä. En olisi tähänkään uskonut ihan heti. Joulukuussa aloimme harjoitella eri temppuja joulukalenterin muodossa ja paras temppu Sallin mielestä oli pään laittaminen pahvimukiin. En olisi uskonut että tuostakin taidosta tulee olemaan meille paljon hyötyä lähi viikkoina. Joulukuun koittaessa ajatukset alkoi siirtymään messarin näyttelyyn. Treenattiin seisomista ja liikkumista. Itsenäisyyspäivänä huomasin kauhukseni Sallin kevittävän oikeaa takajalkaa. Käytiin hierojalla, ja kevitys meni hieman parempaan suuntaan, kunnes alkoi uudelleen. Salli käveli normaalisti, ravasi normaalisti, seisoi vähän erikoisesti ja juostessa pompotti jalkaa. Meillä oli tosiaan se messarin reissu sovittu ja kasvattaja Jannan kanssa päätettiin lähteä Helsinkiin. Perjantaina 15.12 pakattiin tavarat ja lähdettiin reissuun. Oltiin ensin yötä Forssassa Jannan ja Markon luona ja la aamulla lähdettiin ajamaan kohti Helsinkiä. Ei me sitten menty kumpanakaan päivänä kehään, koska se liikkuminen oli sen verran epäpuhdasta. Salli oli kyllä viikon mitä mahtavin turistikoira! Meillä oli mukana kärryt, missä Salli sai katsella maailman menoa. Tuona Helsingin reissuna minä totesin koiran olevan ihan täydellinen, toki olihan se sitä jo ennen reissuakin. Oltiin hotellissa yötä, johon kuului ratikan ääniä. Hotellissa oli myös haukkuvia koiria, mutta Salli ei reagoinut mihinkään. Koko viikonlopun se kulki niin kuin mikäkin maailmanmatkaaja. Käytiin jopa ekaa kertaa ostoskeskuksessa ja sielläkin vaan katseltiin. Hauskinta koko reissussa oli ehkä Sallin käyttäytyminen matkanjohtajana. Toisena päivänä messariin mennessä Salli oli asenteella ”minä tiedän, seuratkaa vain minua”. Salli opasti meitä innolla parkkihallissa hissille ja sieltä taas reitin näyttelypaikalle. Meillä oli kaiken kaikkiaan ihan mahtava loppuvuosi harrastusten ja kehityksen kanssa, kunnes meidän maailma hetkeksi pysähtyi.

 

Sallin diagnoosi

Messarin jälkeen maanantaina soitin Satakunnan eläinlääkäriasemalle, jonne saimme ajan samaksi päiväksi. Lääkäri Eetu Kangas tutki Salli ja tiesin jonkun olevan enemmän pielessä, kun Eetu kutsui paikalle vanhemman lääkärin. Salli lähetettiin röntgeniin ja näky oli lohduton. Sallin oikean reisiluun pää oli aivan sökönä. Lääkäri sanoi diagnoosiksi Legg-Perhesin tauti. Ohessa lainaus Kennelliiton sivulta taudista.

Legg-Perthesiä tavataan lapsilla ja koirilla, röntgenlöydökset ja histologinen kuva ovat molemmilla samanlaiset. Koirilla suurin osa tapauksista on toispuoleisia ja sairautta tavataan etenkin monilla terrieri- ja kääpiökoiraroduilla, mutta myös muilla pienillä roduilla. Tautia esiintyy yhtä paljon uroksilla ja nartuilla. Taudin syy on tuntematon, mutta muutokset johtuvat reisiluun pään verenkierron häiriöstä, joka johtaa luun kuolioitumiseen. Legg-Perthesin tauti on perinnöllinen ja sen on epäilty periytyvän autosomaalisesti väistyvästi ainakin manchesterinterriereillä, yorkshirenterriereillä, kääpiövillakoirilla, kääpiöpinsereillä ja mopseilla.

Oireet alkavat 4 - 11 kuukauden iässä takajalan ontumana. Ontuminen on aluksi lievää ja pahenee vähitellen. Joskus ontuminen havaitaan äkillisesti tapaturman yhteydessä. Koira aristaa lonkkanivelen taivutusta ja nivelen liikerata on rajoittunut. Jos ontuminen on jatkunut pidempään, jalassa on havaittavissa sen käyttämättömyydestä johtuva lihaskato. Molemminpuolisessa taudissa ontuminen voi olla vaihtelevaa tai jatkuvasti pahempaa toisessa jalassa. (Kennelliiton nettisivu 2024)

Tässä kohtaa kaikki Sallin elämän varalle suunnitellut asiat meni uusiksi. Legg-Perhes koiraa ei saa käyttää jalostukseen, joten se oli isoin unelma, joka mureni diagnoosin myötä. Ilmiselvää oli kuitenkin, että Salli laitetaan kuntoon ja aloimmekin lääkärin kanssa käydä vaihtoehtoja läpi. Vaihtoehtoja oli kaksi. Lonkkaproteesi, tai reisiluun pää kokonaan poistaminen. Lääkärin kanssa jutellessa päädyimme reisiluun pään poistoon. Suureksi onneksi lääkäri raivasi kalenteristaan tilaa leikkaukselle samalla viikolla. Olin äärettömän kiitollinen ja huojentunut, koska joulu oli ovella ja joulun aikaan ei pariin viikkoon olisi tapahtunut mitään.

 

Kuntoutus ja sen tuomat haasteet

Leikkaus sujui hyvin ja pääsimme nopeasti kotiin toipumaan. Lääkäri lähetti meidät kotiin sanoilla: ”Jalkaa saa sitten heti alkaa käyttää, kun siltä tuntuu”. Leikkauspäivä meni aika vahvasti huumattuna, mutta Salli kävi omatoimisesti asioilla pihalla, joten sen suhteen ei ollut huolta. Saimme ohjeet pitää tötteröä päässä tikkien poistoon, joka sovittiin pyhien jälkeen. Meillä oli edessä melkoinen joulu ja sitä ei toki helpottanut yhtään, että Sallin ekat juoksut oli alkaneet ja meillähän laumassa on myös uroksia. Joulu otettiin ihan tosi rauhassa. Salli lepäsi ja minä kudoin Sallille villapaidan haavan suojaksi.

Haavanhoito aloitettiin heti laseroimalla ja käytiin pari kertaa myös kylmähoidossa. Salli antoi haavan olla todella kivasti, joten ei pidetty töttöröä ihan koko aikaa. Töttöröstä tosin tuli Sallille niin kiva asia, että välillä sitä pistettiin päähän ihan vaan huvikseen. Hassu pentu.

Pyhien jälkeen poistettiin tikit ja lääkäri huomautti Sallille, että jalkaa olisi syytä alkaa käyttää. Saimme myös luvan alkaa venytellä. Kolme viikkoa leikkauksesta tavattiin ensimmäisen kerran fyssari, jonka kanssa katsoimme venytysliikkeitä eteenpäin. Salli ei vieläkään käyttänyt jalkaa käytännössä yhtään. Jalkaa jumpattiin joka päivä neljä kertaa, lisäksi otimme tukihoidoksi TENS-laitteen, jota käytimme kerran päivässä. Kaikkien näiden hoitojen aikana päästin monta kertaa kyyneleet siksi, miten reipas pieni koira Salli oli. En pystynyt, enkä pysty vieläkään käsittämään miten pieni pentu osaa olla tarpeen tullen niin rauhallinen, vaikka muuten juoksee hulluna pitkin kämppää. Leikkaus ei siis hidastanut Sallin menoa yhtään.  Jalan kuntoutus osoittautui todella työlääksi projektiksi. Salli oli koko ajan vahvasti sitä mieltä, että neljäs jalka koiralla on täysin turha, kun kolmellakin pääsee eteenpäin. Salli siis päätti haastaa koko ”hoitotiiminsä”. Fyssarin toisella käynnillä sovittiin uudet jumppaliikkeet. Tässä kohtaa oltiin jo omatoimisesti aloitettu ryömimisharjoitukset, mitä muuten Sallikaan ei pystynyt tekemään kolmella jalalla. Edelleen eri harjoituksia tehtiin neljä kertaa päivässä. Kävimme pitkästä aikaa myös hallilla. Sallille tehtiin temppurata erilaisista korokkeista ja tasapainotyynyistä. Ihan mahdottoman taitava koira Salli kyllä on, sillä temppurata meni täydellisesti kolmella jalalla. Salli oppi tekemään paljon asioita myös kahdella jalalla ja minua vasten hyppiminen sujui ihan yhdelläkin. Huumori oli välillä todella paljon koetuksella, mutta päätin voittaa tämän tahtojen taistelun ja saada jalan käyttöön, jollain kieroudella. 45 päivää leikkauksesta päästiin ensimmäisen kerran vesimatolle. Sielläkin olo sujui yllätys yllätys kolmella jalalla. Saatiin kuitenkin joitain kunnon askelluksia ihan kaikilla jaloilla, joten se pieni valo tunnelin päässä hieman kirkastui. Kotona jatkettiin kävelyharjoituksia ja kyllä se jalka toisinaan maassa kävi. Neljän jalan hetket oli pieniä, eikä niitä paljoa ollut, mutta jokainen askel vei meitä eteenpäin. Sanotaan että luovuttajat ei voita, joten me ei luovuteta ja ensi numerossa lupaan, että olemme menneet askeleen, tai useamman eteenpäin.

 

Omia fiiliksiä matkan varrelta

Jotenkin sitä luulisi, että tämän kaltainen tilanne masentaisi, kun odotti sitä omaa täydellistä pentua niin pitkään. Kiitollisuus on kuitenkin ollut ainut tunne, mitä olen näiden kuukausien aikana tuntenut. Tietysti kasvattajan puolesta olen ollut pahoillani ja toki Sallin kun joutuu pienenä tuollaiseen projektiin, mutta jotenkaan en ole päästänyt omiin ajatuksiin negatiivisia asioita. Salli on ihan täysin se sama koira minkä tilasin. Itsepäisyys oli yksi tilaamistani asioista ja sitä neidillä kyllä on roppakaupalla. Olis voinut olla helpompaa kuntouttaa, jos koira ei olisi ihan noin itsepäinen. Kuntoutus Sallin kanssa antaa itselle tosi paljon. Se haastaa minua ihmisenä, sekä koirankouluttajana. Minä uskon, että asiat tapahtuu tarkoituksesta ja tämän asian oli tarkoitus tapahtua meille. Asiat muuttaa meitä negatiiviseen suuntaan, mikäli me annetaan pahoille ajatuksille sijaa. Me ei olla annettu. Me treenataan, me jumppaillaan, me käydään metsäretkillä ja ulkoillaan. Nyt kaikki asiat vaan tehdään sen ehdoilla, että jalka ei ole vielä kunnossa. Seuraavassa numerossa toivottavasti päästään kertomaan nelijalkaisesta koirasta, mutta ei oteta siitä paineita.

Haluan vielä esittää kiitoksen kasvattaja Jannalle, joka on tukenut meitä ihan hirmu paljon tässä matkalla. Isot kiitokset myös teille, jotka kyselette Sallin kuulumisia ja elätte tätä matkaa mukana. Suuren suuri kiitos sinulle Cilla, joka olet toiminut korvaamattomana vertaistukena kertoessasi sinun ja Vennin tarinaa, ilman sinua, olisin saattanut minäkin lannistua.

Ja kaikille lukijoille haluan sanoa, että pysykää avoimena koirienne sairauksista. Elämä on huomattavasti helpompaa, kun saa vertaistukea elämän yllättävissäkin asioissa.

Kiitos kaikille lukijoille ja palataan seuraavassa numerossa.